ylareuna

Vapautuvien vankien kuntoutus ja sen tutkimus

Liisa Uusitalo (kehittämispäällikkö, Kriminaalihuollon tukisäätiö)

Rikosseuraamusalan toiminnan tavoitteena on yhteiskunnan turvallisuuden parantaminen vähentämällä uusintarikollisuutta. Uutena kehityssuuntana niin Suomessa kuin muuallakin on ollut vaihtoehtojen lisääminen vankiloissa tapahtuvalle laitosrangaistukselle. Esimerkkeinä vapaudessa tapahtuvista rangaistuksista ovat valvontarangaistus eli niin sanottu sähköinen pantavalvonta, valvottu koevapaus, vapauttamisyksikkötoiminnat sekä yhdyskuntaseuraamuksien moninaistaminen.

Vankeusajan toimintojen tarkoituksena on edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan, edistää vangin elämänhallintaa sekä estää rikoksia rangaistusaikana. Kuntouttava toiminta jakautuu uusintarikollisuuteen vaikuttavaan ohjelmatyöhön, päihdekuntoutukseen ja muuhun sosiaaliseen kuntoutukseen. Kuntouttava toiminta vahvistaa valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan, ylläpitää tai parantaa työ- ja toimintakykyä ja tukee päihteettömyyttä.

Ohjelmatoiminta on vakiintunut kansainvälisesti yhdeksi niistä menetelmistä, joilla pyritään edesauttamaan rikollisesta elämäntavasta irtaantumista. Rikosseuraamusalalla on toteutettu jo kymmenen vuoden ajan kognitiivis-behavioraaliseen teoriaan perustuvia kuntouttavia ohjelmia, kuten päihdeohjelmia tai tiettyyn rikokseen, kuten väkivalta- tai seksuaalirikokseen syyllistyneille tarkoitettuja ohjelmia rikosten uusimisen estämiseksi. Suomi on seurannut kansainvälistä kehitystä ohjelmatoiminnassa sekä pyrkinyt kehittämään toimintaa kansainvälisten suositusten mukaisesti.

Mihin nykyinen ja vielä vähäinen suomalainen rikostaustaisten kuntoutuksen tutkimus on kohdistunut ja mihin sen tulisi kohdentua? Liisa Uusitalo esittelee artikkelissa lyhyesti käytössä olevia kuntoutusohjelmia, alan kotimaista ja ulkomaalaista tutkimusta sekä vankien kuntoutuksen tutkimuksen tausta-asetelmia.


Kuntoutustoiminta rangaistusaikana

Päihdekuntoutus:
Vankeusaikana vankeja tuetaan päihteettömään ja rikoksettomaan elämänhallintaan tarjoamalla mahdollisuus päihdekuntoutusohjelmiin ja muuhun kuntouttavaan toimintaan. Päihdetyö jakaantuu päihdehoitoon, päihdekuntoutukseen ja päihdevalvontaan. Pääasiassa terveydenhuollon toteuttama päihdehoito käsittää muun muassa päihdearvion, vieroitus- ja katkaisuhoidon, päihdepsykiatrisen hoidon sekä opioidiriippuvaisten korvaus- ja ylläpitohoidon. Päihdekuntoutus käsittää kuntouttavan toiminnan, jota toteutetaan yksilötyönä sekä erilaisina päihdeohjelmina.

Uusintarikollisuuteen vaikuttava ohjelmatyö:

Kuntouttavilla toimintaohjelmilla, kursseilla sekä osaston päiväohjelmaan sisältyvällä toiminnalla pyritään parantamaan vangin valmiuksia rikoksettomaan elämään. Ryhmämuotoisen toiminnan lisäksi psykososiaaliseen kuntoutukseen sisältyy päihde- ja sosiaalityö sekä psykologien ja vankilapappien yksilötyö.

1. Yleisohjelmat pyrkivät vaikuttamaan rikolliseen käyttäytymiseen. Niitä ei ole kohdennettu tiettyyn rikokseen syyllistyneille vaan yleisohjelmien avulla osallistujat pyrkivät arvioimaan toimintansa seurauksia eri näkökulmista.

2. Rikosperusteiset ohjelmat on tarkoitettu tiettyyn rikokseen syyllistyneille henkilöille, kuten esimerkiksi väkivalta- tai seksuaalirikollisille. Rikosperusteisissa ohjelmissa pyritään keskittymään tiettyyn rikolliseen käyttäytymiseen liittyvään krimingeeniseen tekijään. Esimerkiksi seksuaalirikoksiin syyllistyneillä niitä voivat olla poikkeava seksuaalinen kiinnostus, seksuaalinen virittäytyminen, ajatusvääristymät, puutteelliset empatiataidot, vaikeus tunnistaa henkilökohtaisia riskitilanteita jne.

3. Päihdekuntoutuksen osana ryhmämuotoiset ohjelmat ovat yhtenä osana päihdekuntoutusta. Nämä ohjelmat suunnataan eriasteisista päihdeongelmista kärsiville vangeille. Päihdekuntoutusohjelmat voivat olla hyvin monimuotoisia. Ne alkavat esimerkiksi vieroituksen jälkeen tapahtuvana motivoivina haastatteluina tai kursseina ja päätyvät intensiivisimmillään pitkään yhteisöhoito-ohjelmaan osallistumiseen.

Ohjelmat ovat strukturoituja työskentelymuotoja, jotka vaihtelevat muutosmalliensa, laajuutensa, menetelmiensä sekä tavoitteidensa suhteen. Motivointiohjelmat ovat yksilö- tai ryhmämuotoisena. Vaikuttavuusohjelmat ovat pääsääntöisesti ryhmämuotoisia ja niissä hyödynnetään tietoisesti ryhmän kokemuksellisuutta ja ryhmädynamiikkaa. Kansainvälisesti vakiintuneen käytännön mukaisesti rikosseuraamusalan ohjelmien laatu varmistetaan akkreditointi- eli hyväksymismenettelyllä. Niiden odotetaan tieteellisen tutkimuksen perusteella vaikuttavan uusintarikollisuuteen vähentävästi, mikäli ne toteutetaan tarkoituksenmukaisella tavalla.

Hyväksyttyjä ja käytössä olevia akkreditoituja ohjelmia ovat
(http://www.rikosseuraamus.fi/15982.htm):
• STOP, Seksuaalirikoksista tuomituille tarkoitettu perusohjelma (Sex offender treatment programme, SOTP)*
• Kiskon yhteisöhoito®, I ja II -vaihe
• Antiriippuvuudet®-inforyhmätoiminta
• Omaehtoisen muutoksen (OMA)–ohjelma (Cognitive self change)*
• Cognitive Skills (CS)- ohjelma*
• Suuttumuksen hallinta –ohjelma (Anger management training)*
• Vaasan vankilan kristillisen päihdekuntoutusosaston ohjelma
• Kalterit taakse®
• Matkalla muutokseen –päihdekuntoutusohjelma
• Ojasta allikkoon – vai takaisin hoitopolulle, retkahduksen hoito-ohjelma
• Yhteisökuntoutusohjelma (Sörkka yhteisön mallin mukaisesti)
(* kansainvälisiä ohjelmia)

Edellisten lisäksi ns. hyvinä käytäntöinä on hyväksytty Terve-kurssi ja Oppimisvaikeuksista vapaaksi -asiakastyön malli. Rikosseuraamusalalla toteutetaan myös vähemmän strukturoitua sosiaalista kuntoutusta, jonka ensisijainen tavoite ei ole uusintarikollisuuteen vaikuttaminen vaan toiminnan päämääränä on ylläpitää tai lisätä vangin arkielämän taitoja ja sosiaalisia valmiuksia. Vankia esimerkiksi autetaan hakeutumaan ammatillisiin opintoihin tai työelämään. Sosiaalista kuntoutusta ovat myös vangin osallistuminen perheleirille, vanhempi-lapsiryhmiin, terveysneuvontakursseille tai vapauttamisryhmiin.


Rikostaustaisten kuntouttamisen kriittiset kysymykset

Rikolliseen käyttäytymiseen vaikuttaminen on sidoksissa ajan ja kulttuurin mukaisiin ihmiskäsityksiin. Kuntoutusideaalinen ihmiskäsitys oli vallalla Suomessakin aina 1960-luvun alkuun saakka ja se rakentui neljälle perusolettamukselle:
1. Yksilölliset henkilöhistoriamme määräävät sen mitä olemme eli käyttäytymisemme rippuu sitä edeltävistä syistä ja tapahtumista.
2. On mahdollista tunnistaa näitä rikolliseen käyttäytymiseen vaikuttavia ja siihen johtavia syitä.
3. Tieto ongelmakäyttäytymisen syistä mahdollistaa käyttäytymisen tieteellisen hoidon ja käsittelyn.
4. Hoidollisilla toimilla autetaan rikoksentekijää ja samalla koko yhteiskuntaa, koska uusintarikollisuuden vähentymisen lisäksi kuntoutus mahdollistaa rangaistun uudelleenintegroitumisen yhteiskunnan tuottavaksi ”veroja maksavaksi” jäseneksi.

Siirryttäessä kohti 1900-luvun loppua tähän ideaaliajatteluun syntyi säröjä. Psykiatrian tai kliinisen psykologian keinoin ei oltu onnistuttu ratkaisemaan rikollisuuden ongelmaa vaan jouduttiin pohtimaan ja arvioimaan tilannetta uudelleen:
- Ovatko kaikki rikoksentekijät hoidon ja kuntoutuksen tarpeessa ja siihen halukkaita? Entä jos joillakin rikollisuus ja siihen liittyvä elämäntapa ovat suhteellisen tietoisia valintoja, eikä niihin ole löydettävissä mitään selkeää menneisyydestä kumpuavaa syytä. Ja jos valinta on tietoinen, niin miksi niin on?
- Johtuuko joidenkin rikoksentekijöiden rikollinen käyttäytyminen suhteellisen pysyvistä persoonallisuuden piirteistä, jonka vuoksi tuon käyttäytymisen muuttamiseen ei ainakaan vielä ole löydettävissä selkeää ja vaikuttavaa hoito- tai kuntoutusmenetelmää? Kuinka suuri osuus rikoksentekijöistä kuuluu tähän joukkoon? Mikä on biologisten tekijöiden rooli?
- Onko viimeisten vuosikymmenten aikana voimallisesti esiinnoussut yksilöllisten tekijöiden korostus sivuuttanut liiallisesti seikan, että rikollisuuden esiintyvyydessä myös rakenteelliset ja yhteiskunnalliset tekijät voivat olla keskeisessä roolissa? Esimerkkinä voidaan mainita suomalaisessa henkirikollisuudessa esiintyvät suuret alueelliset erot. Tämä kysymys on aina esitettävä, kun etsimme keinoja vähentää tietyntyyppistä rikollisuutta.

Kysymys vankilan ja rikollisten kuntouttamisen suhteesta on edelleen ajankohtainen. Yleensäkin kysymys vankilan vaikutuksesta rikollisuuteen on ajankohtainen. Onko vankilalla pelotevaikutusta ja luovatko vapausrangaistukset yleistä moraalia? Vai tapahtuuko inkapasitaatioefekti (vaarattomaksi tekeminen) tai rikollisten kuntoutuminen ja millä ehdoilla? Kuntoutustoiminnan vaikuttavuuden tutkimuksessa törmätään moneen periaatteelliseen ongelmaan, mitkä liittyvät mittareihin, rikosten laatuun, tutkimusmenetelmiin, koska esimerkiksi kriittisyys on kasvanut näyttöön perustuvia käytäntöjä kohtaan. (Matti Laine teoksessa Lavikkala ym. 2011.)


Uusintarikollisuuden vähentämistä koskeva uusi tutkimus

Rikosseuraamusalan uudistuessa ja uuden vankeuslain astuttua voimaan lokakuussa 2006, on nähtävillä muutos kohti kuntoutuspainotteisuutta. Tähän kehitykseen on vaikuttanut uusintarikollisuuden vähentämistä koskeva uusi kansainvälinen tutkimus. Tutkimuksen kohteena ovat esimerkiksi kohderyhmäkartoitukset, riskit ja tarpeet, kuntoutumisen luonne, rikosseuraamustyön organisoituminen ja yhteistyö muurin yli sekä vaikuttavuuden arviointi. Alan suomalainen tutkimus on ollut vähäistä, päinvastoin kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, Isossa Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on syntynyt uusi kriminaalipoliittinen diskurssi, uudet tavoitteet ja tekniikat. Ennen lähtökohtana oli yksilön oikeuksien tai/ja yksilön muuttamisen ajatus. Uusi kriminaalipoliittinen lähestymistapa asettaa tavoitteekseen vaarallisina pidettyjen ryhmien tunnistamisen, luokittelun ja hallinnan, jolloin kuntouttamiselle annetaan oma aikaisemmasta poikkeava ja merkittävämpi rooli. Kriminaalipolitiikan on nähty kovenevan viimeaikoina, mutta on selvästi myös nähty se mahdollisuus, että koveneva kriminaalipolitiikka ja samanaikainen kuntoutusideologia voivat elää rinnakkain ja sopusoinnussa toistensa kanssa.


Esimerkkejä suomalaisesta rikostaustaisten kuntouttavasta tutkimuksesta

Tutkija Riitta Granfeldtin etnografinen tutkimus “Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa”: Tutkimus naisvankien päihdekuntoutuksesta Vanajan vankilassa (2007a) on toteutettu osallistumalla Vanajan avovankilassa päihdekuntoutukseen ja muihin vankilan toimintoihin sekä haastattelemalla Hämeenlinnan suljetussa vankilassa kuntouttavaa työtä tekeviä työntekijöitä.

Toinen Granfeldtin keskeinen vankitutkimus on Keravan vankilan nuorten vankien kuntoutukseen kohdistunut kehittämistutkimus “Osalliseksi omaan elämään – Keravan vankilan WOP-ohjelma nuoren vangin tukena” (2008). Tutkimus perustui vankilan työntekijöiden, vankien ja kuntouttavasta ohjelmasta vapautuneiden vankien haastatteluihin sekä pienimuotoiseen havainnointiaineistoon.

Granfeldt kuvaa vankilaympäristöä kuntouttavan toiminnan kannalta ristiriitaisena ympäristönä. Ensinnäkin toiminta asettaa huomattavan suuret vaatimukset aliresursoidulle henkilökunnalle. Toisena kuntoutustoiminnan haasteena on erityisen vaikeassa asemassa olevat vankiryhmät, kuten vakavasti mielenterveysongelmaiset ja/tai syrjäytyneet huumeriippuvaiset rikoksenuusijat. Tutkimukset nostavat esiin sekä naisten avolaitoksessa että nuorten miesvankien kuntouttavilla osastoilla toteutuvia vangin kunnioittamiseen perustuvia työskentelytapoja niin kuntoutuksen kuin vapauteen valmentavan toiminnan ja jälkihuollon näkökulmasta. Molemmat tutkimukset ovat aineistolähtöisiä, työntekijöiden ja vankien kokemuksille rakentuvia ja niiden tavoitteena on ollut tuottaa realistisesti käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa naisvankien ja nuorten vankien kuntoutuksen kehittämiseen.

Poikkeuksellisen perusteellinen ja laaja 2010 julkaistu ”Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve –tutkimus” (Joukamaa 2010) kartoitti suomalaisten vankien ja yhdyskuntaseuraamusta suorittavien somaattisia ja mielenterveyden häiriöitä sekä niihin liittyvää hoidontarvetta ja työkyvyn alenemaa. Vastaavia tutkimuksia ei ilmeisesti ole muissa maissa toteutettu. Yhdessä aiempien vuosilta 1985 (Joukamaa 1991) ja 1992 (Joukamaa 1994) olevien vankien terveystutkimusten kanssa ko. tutkimus muodostaa ainutkertaisen tutkimuskokonaisuuden vankien terveystilanteesta ja siinä tapahtuneista muutoksista sekä tekee näkyväksi monia vankien kuntoutukseen liittyviä kehittämis- ja jatkotutkimustarpeita.

Tutkimuksen mukaan rikosseuraamusasiakkaiden mielenterveyden häiriöt olivat hyvin yleisiä. Päihderiippuvuus oli kymmenkertaista tavalliseen väestöön verrattuna. Jokin persoonallisuushäiriö todettiin kahdella kolmasosalla, yleisimpiä niistä olivat epäsosiaalinen persoonallisuus ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Eri häiriöryhmistä vain psykooseja ei ollut sen enempää kuin muussa väestössä. Myös ruumiilliset sairaudet olivat yleisiä ottaen huomioon otoksen ikäjakauma. Vain puolet tutkittavista todettiin työkykyisiksi, kolmanneksella työkyky oli alentunut ja lähes viidennes oli täysin työkyvyttömiä. Erityisesti sakkovankien ja myös naisvankien terveydentila osoittautui erityisen huonoksi. Sakkovangit ovat niin lyhyen aikaa vankilassa, ettei kuntoutus ole mahdollista. Päihderiippuvuus on sakkovankien keskeisin ongelma: vain muutamalla heistä ei ollut mitään riippuvuutta. Se on keskeinen ongelma tämän ryhmän kuntoutuksessa. (Joukamaa 2010.)

Laaja terveystutkimus sisälsi myös oppimisvaikeuksiin liittyvää tutkimusta. Tiina Tuomisen ”ADHD–piirteet ja niiden liitännäisoireiden esiintyvyys suomalaisilla miesvangeilla” -väitöskirjatutkimukseen osallistuneilla 78 vangilla ADHD–piirteitä oli noin puolella. ADHD-ominaisuudet tulivat esille työmuistin häiriöinä, tarkkaavaisuuden ylläpidon vaikeuksina sekä tiedon käsittelyn ongelmina. (Tuominen 2008.)

Kriminaalihuollon tukisäätiön Oppimisvaikeuksista vapaaksi -hanke kartoitti 180 alle 30-vuotiaan rikostaustaisen nuoren oppimisvaikeuksien yleisyyttä. Neljällä viidestä todettiin oppimisvaikeuksia, kun koko väestöstä vain 20-25 prosentilla on vastaavia ongelmia. 70 prosentilla tutkitusta oli vaikeuksia lukemisessa ja/tai kirjoittamisessa. Tarkkaavuusvaikeuksien piirteitä oli 80 prosentilla. Tutkituista nuorista runsaalla 10 prosentilla peruskoulu oli jäänyt kesken. Vastaava luku koko 16-vuotiaiden ikäluokasta on vain prosentti. (Gullman ym. 2011.)

Tuoreimman ja laajimman läpileikkauksen suomalaiseen ja uuteen ulkomaalaiseen kuntouttavaan ja kriminologiseen tutkimukseen antaa Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen syksyllä 2011 julkaisema teos ”Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä”, jonka kirjoittajat kuuluvat alan keskeisiin asiantuntijoihin.


Kirjallisuutta

Granfelt R. Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa: tutkimus naisvankien päihdekuntoutuksesta Vanajan vankilassa. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 2/2007.(2007a)

Granfelt R. Tuettua polkua vapauteen. Selvitys Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalveluista ammatillisen tuen näkökulmasta. Kriminaalihuollon tukisäätiön raportteja 1/2007. (2007b)

Granfelt R. Osalliseksi omaan elämään: Work out –ohjelma nuoren vangin tukena. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 4/2008.

Gullman M, Sunimento K. & Poutala P. Oppimisvaikeuksista vapaaksi –hankkeen loppuraportti, Kriminaalihuollon tukisäätiön monisteita 3/2011

Heikkinen M. & Virkkunen J. Rikoksettoman elämäntavan edellytysten rakentaminen rangaistusaikana: vankeinhoitouudistuksen kehittävä toteuttaminen aluevankilassa. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Tutkielmat ja selvitykset 3/2008.

Joukamaa M. (1991) Suomalaisten vankien terveys. Kansanterveystieteen julkaisuja M,107/91, Turku.

Joukamaa M. Fångarnas psykiska hälsa – några synpunkter från studiet ”Wattu-projektet”. Abstract. Nordisk Strafferetspsykiatrisk Symposium, Hotel Marienlyst, Helsingör, Danmark 14.–16.9.1994.

Joukamaa M. ym. Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve. Tampereen yliopisto, Terveystieteen laitos. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2010.

Järvenpää R. & Kempas M. What works - Mikä toimii vankeinhoidossa ja kriminaalihuollossa? Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen julkaisut - oppikirjasarja. 1/2003

Karsikas V. Selvinpäin olosta tulee hyvä fiilis: päihdeongelmaisten vankien voimaantuminen. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 3/2005.

Kauppila T. Vankeudesta vapauteen: suomalaisten miesvankien turvattomuus ja elämäntilanteen hallinta. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 2/1999.

Kivivuori, J. & Linderborg, H. (2009). Lyhytaikaisvanki. Tutkimus lyhytaikaisvankien elinoloista, elämänkulusta ja rikollisuudesta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 248, Helsinki.

Kurki L. (2010) Muurien sisällä: sosiokulttuurinen innostaminen vankilassa. Tampere University Press.

Kyngäs M. (2000) Vankeus miehen elämänkulussa. Acta Universitatis Lapponiensis 36. Väitöskirjatutkimus, Lapin yliopisto.

Laine M. (1994) Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa, katsaus historiaan ja tieteelliseen keskusteluun. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 2/1994.

Laine M. (2007) Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Helsinki. Tietosanoma.

Lavikkala R. & Linderborg H. (toim.) Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus. Acta Poenologica 2/2011.

Rantanen T. (toim.) (2009) Kuntoutus, vaikuttavuus ja kehittäminen – näkökulmia rikosseuraamusalan työn kehittämiseen. Laurea-Ammattikorkeakoulun julkaisusarja A-66.

Ruotsalainen J. Kuntouttava vankityö. Selvitys työhönkuntouttamisen roolista vankeinhoidossa. Kriminaalihuollon tukisäätiön raportteja 2/2006.

Siltanen, M. 2009. ADHD:n kuntoutuksesta rikosseuraamusalalla. Kriminaalihuollon tukisäätiön raportteja 1/2009.

Tourunen J. & Perälä J. (2004) Kohti kognitiivista yhteisöhoitoa? Helsingin vankilan päihteettömän osaston arviointi ja kehittämistutkimus. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 2/2004.

Tuominen, T. ADHD-piirteet, lukivaikeus ja kognitiivinen kapasiteetti suomalaisilla miesvangeilla. Luentomateriaali 24.5.2008.



Teksti on julkaistu 27.10.2011.