Päihdekuntoutuksen tutkimus Suomessa

Päihdehoitoa ja -kuntoutusta koskeva tutkimus voidaan yleisesti jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään alueeseen:

1) päihdetyön ja työntekijöiden tutkimukseen,
2) asiakas- ja potilastutkimukseen sekä
3) hoidon järjestelmien tutkimukseen.

Hoidon ja kuntoutuksen tutkimus on usein ratkaisuhakuista: tavoitteena on päihdehaittojen vähentäminen sekä ongelmista kärsivien ja heidän läheistensä auttaminen ja aseman parantaminen. Alan tutkijoiden on syytä aika ajoin kysyä itseltään, millainen tutkimustieto palvelee tätä tavoitetta. Se, että ammatillinen päihdetyö on Suomessa sekä tietopohjaltaan että menetelmiltään moniammatillista, edellyttää lisäksi, että hoidon tutkimuksessa olisi pyrittävä riittävään tasapainoon eri tiedonintressien välillä: millainen tieto on käyttökelpoista päihdetyön eri ammattikunnille, alueille ja toimintayksiköille. Monimuotoisen ja -ammatillisen päihdetyön tutkimus vaatii rinnakkaisia ja eri tieteenaloilta nousevia tutkimusasetelmia.

Päihdetyön tutkimus on Suomessa ollut pisteittäistä ja siitä on puuttunut jatkuvuutta. Psykososiaalisten hoitomuotojen vaikuttavuutta on selvitetty muutamassa satunnaistetussa tutkimuksessa (Bruun & Markkanen 1961; Keso 1988; Suokas 1992; Koski-Jännes 1992; 1995; Koski-Jännes, Pienimäki & Valtari 2003). Lisäksi on tutkittu esimerkiksi asiakkaiden identiteettimuutosten (Holmberg 1995), muutosvalmiuden (Saarnio 2002; Saarnio & Knuuttila 2006; 2007) sekä pystyvyyden, koherenssin tunteen ja kontrolliodotusten yhteyttä päihdehoidon tuloksellisuuteen (Kallio 2005).

Päihdehoidon asiakaskuntaa on kartoitettu useaan otteeseen (esim. Nuorvala ym. 2008 ja muut päihdetapauslaskentojen raportit), samoin kuin päihdehuollon työntekijöitä (esim. Hakkarainen & Kuussaari 1996a; 1996b; Kuussaari 2006), yksittäisiä hoitoyksiköitä ja hoitomuotoja (esim. Weckroth 2006) sekä koko palvelujärjestelmää (Kaukonen 2000; Kinnunen & Lehto 1998). Laadullista analyysiä on tehty myös työntekijöiden ja asiakkaiden vuorovaikutuksesta päihdetyössä (Jaatinen 1996; Halonen 2002). Hoidon kannalta kiinnostavia ovat myös päihdeongelmaisten keskinäisen tuen ryhmiin (esim. AA ja NA) kohdistuneet tutkimukset (Mäkelä ym. 1996; Kotovirta 2009). Hyvän yleiskuvan päihdetyön menetelmien tutkimuksesta saa hiljattaisesta antologiasta (Tammi ym. 2009), joka kohdistuu erityisesti menetelmätutkimukseen.

Pitkäjänteisen päihdetyön tutkimuksen toteuttaminen on ollut Suomessa suuri haaste. Tällä hetkellä yliopistot ja tutkimuslaitokset ponnistelevat tutkimuksen lisäämiseksi. Tämä tapahtuu haasteellisessa tilanteessa, jossa päihdeongelmien vaikeutumisen lisäksi päihdepalvelujärjestelmä ja hoitopalveluiden tuottamisen ennakkoehdot, paikalliset järjestelmät, rahoitus ja toimijakenttä ovat aktiivisessa murrosvaiheessa. Tutkimus voi toisaalta auttaa muutoksen hallinnassa: sen tuottaman tiedon avulla voidaan pyrkiä varmistamaan päihdepalveluiden tasa-arvoinen, tarpeenmukainen ja laadukas toteutuminen.

Päihdekuntoutus on Suomessa moniammatillista, josta seuraa, että sisältöjen, tekijöiden ja menetelmien kirjo on suuri. Tutkimuksen haasteena on sekä luoda kokonaiskuva päihdetyön kentästä että samalla paneutua sen yksityiskohtien analyysiin. Hoitomenetelmien vaikuttavuuden tutkiminen on jatkossakin tärkeää. Lisäksi päihdetyön kehittämiseksi tarvitaan välttämättä tutkimusta toipumisen pitkistä, monivaiheisista prosesseista ja elämäntilanteellisista kokonaisuuksista, joihin liittyy myös muita tekijöitä kuin tietty hoitojakso tai -menetelmä.

Päihdehoidon palvelujärjestelmä, organisointi, resurssit ja sitä koskevat näkemykset luovat puitteet kliinisille käytännöille. Hoidon menetelmien, työntekijöiden ja asiakkaiden tutkimus tarvitsee siksi rinnalleen tietoa siitä järjestelmästä, jossa itse hoito toteutetaan. Tavoissa, joilla päihdepalvelut on järjestetty, on suuria eroja kunnittain ja alueittain – kansainvälisistä eroista puhumattakaan. Palvelujärjestelmät ovat erilaisia esimerkiksi sen suhteen, kuinka keskitetty tai hajautettu järjestelmä on, kuinka avo- tai laitoshoitopainotteinen palvelujärjestelmä on, millainen saatavuus tai kapasiteetti palveluilla on, kuinka esteettömiä tai matalakynnyksisiä palvelut ovat, mitä ammattikuntia hoitopalveluissa työskentelee, missä määrin alkoholi- ja huumehoitopalvelut ovat erillisiä tai integroituja, kuinka tasa-arvoisesti palveluissa kohdellaan eri asiakasryhmiä, millaisin kustannuksin palveluista aiheutuu, kuinka kustannustehokkaita erilaiset järjestelmät ovat ja niin edelleen. Kyse on järjestelmävaikutuksesta hoidon sisältöön ja tuloksiin: miten hoito muuttuu toimintaympäristön muuttuessa.

Lähteet

Bruun K & Markkanen T (1961). Onko alkoholismi parannettavissa?
Kokeellinen tutkimus nykyaikaisen alkoholistipoliklinikan hoitotuloksista.
Helsinki: Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiö.

Holmberg N (1995). Identifikationsprocesser och behandling av alkoholproblem. Väitöskirja. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia 1/1995.

Jaatinen J (1996). Terapeuttinen keskustelutodellisuus: Diskurssianalyyttinen tutkimus alkoholiongelmien sosiaaliterapeuttisesta hoidosta. Helsinki: Stakes/tutkimuksia.

Kallio T (2005). Päihdeasiakkaiden haasteet ja mahdollisuudet: pystyvyys, koherenssin tunne, kontrolliodotukset ja hoito. Helsingin yliopisto: Sosiaalipsykologian laitos. Sosiaalipsykologian väitöskirja.

Keso L (1988). Inpatient treatment of employed alcoholics: A randomised clinical trial on Hazelden and traditional treatment. Helsinki: Helsinki University Central Hospital.

Kinnunen A & Lehto J (1998). Finland: Drug treatment at the margins. In Hunt, G. & Klingemann, H. (eds.): Drug treatment systems in an international perspective. Sage, Thousands Oaks, 48-60.

Koski-Jännes A (1992). Alcohol addiction and self-regulation: A controlled trial of a relapse prevention program for Finnish inpatient alcoholics. Helsinki: Finnish Foundation for Alcohol Studies 41.

Koski-Jännes A, Pienimäki A & Valtari M (2003). Yhteisvoimin muutokseen? Tutkimus laitoshoidon jälkeisen sosiaalisen tuen lisäämisestä päihdeongelmaisilla. Helsinki: A-klinikkasäätiön raportti nro 50.

Koski-Jännes A (1995). Voidaanko avokatkaisua kehittää? Avokatkaisuun yhdistetyn mini-intervention tuloksellisuus. Helsinki: Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen raportteja, nro 189.

Kotovirta E (2009). Huumeriippuvuudesta toipuminen Nimettömien Narkomaanien toveriseurassa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, tutkimus 10/2009.

Mäkelä K, Arminen A, Bloomfield K et al. (Eds.) (1996). Alcoholics Anonymous as a mutual-help movement. A study in eight societies. Madison, WI: University of Wisconsin Press.

Nuorvala Y, Huhtanen P, Ahtola R & Metso L (2008). Huono-osaisuus mutkistuu - kuudes päihdetapauslaskenta 2007. Yhteiskuntapolitiikka 6, 659-670.

Partanen A, Malin K, Perälä R, Harju-Koskelin O, Holopainen A, Holmström P & Brummer-Korvenkontio H (2006). Riski-tutkimus 2000 - 2003. Pistämällä huumeita käyttävien seurantatutkimus. Helsinki: A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 52.

Saarnio P (2002). Miehet ja naiset päihdehoidossa: kolme empiiristä tutkimustulosta. Yhteiskuntapolitiikka 67 (3), 269-273.

Saarnio P & Knuuttila V (2006). Tutkimus päihdeongelmaisten muutosvalmiusprofiileista. Yhteiskuntapolitiikka 71 (1), 33-40.

Saarnio P & Knuuttila V (2007). Muutosvalmius kahdessa erilaisessa päihdehoitopopulaatiossa. Psykologia 42 (2), 113-120.

Suokas A (1992). Brief intervention of heavy drinking in primary health care: Hämeenlinna study. Research and Treatment Unit for Alcohol Diseases, University of Helsinki.

Tammi T, Aalto M & Koski-Jännes A (toim.) (2009). Irti päihdeongelmista. Tutkimuksia hoidon ja ehkäisyn menetelmistä. Edita.

Aiheeseen liittyvää