Kuntoutuksen historiaa

Kuntoutusta on jossakin mielessä ollut yhtä kauan kuin sairaita. Vammaisia tai yhteisöstään syrjään joutuneita ihmisiä on autettu löytämään merkityksellinen asema yhteisössä. Vammaisuuden historiassa esiin nousee usein sorto ja syrjintä – monien yhteiskuntien suhtautumista poikkeaviin jäseniinsä ovat värittäneet monenlaiset ennakkoluulot ja tulkinnat poikkeavuuden syistä. Syrjivien asenteiden vaihtoehtona on toisaalta ollut sääli ja huolenpito, lisäksi sotavammaisista huolehtimista on pidetty tärkeänä.

Nykyaikaisen kuntoutustoiminnan juuret ovat lähempänä tätä päivää. Kuntoutuksen esivaiheet voidaan paikallistaa 1800-luvun eurooppalaiseen ja suomalaiseen vammaishuoltoon ja köyhäinapuun. Tällöin toiminta oli pitkälti satunnaisen hyväntekeväisyyden varassa ja valtion rooli oli Suomessa aina 1940-luvulle asti melko vaatimaton tuberkuloosiparantoloita ja joitakin sairaaloita lukuun ottamatta. 

Maailmansodat sysäsivät liikkeelle

Maailmansodat antoivat sysäyksen kuntoutuksen kehittämiselle. Lääkintäteknologian parantuminen merkitsi sitä, että monet vaikeastikin vammautuneet jäivät eloon.

Sotien jälkeen monissa maissa oli ankara työvoimapula, ja sen vuoksi sotavammaisten kuntouttaminen työkykyisiksi oli tärkeää. Myös Suomessa talvi- ja jatkosodan invalidien kysymys toi valtion aivan uudella tavalla invalidihuollon ja sitä kautta kuntoutuksen organisoijaksi. Tämä oli sysäys siihen, että vakiintuneempi kuntoutus käynnistyi ja laajeni. 

Kuntoutus kiteytyi

Kuntoutuksen kiteytymisvaihe voidaan sijoittaa Suomessa 1940- ja 1950-luvuille, jolloin myös käsite kuntoutus tuli suomalaiseen käyttöön käännöksenä englannin sanasta rehabilitation. Invalidihuoltolakia pidetään Suomen ensimmäisenä varsinaisena kuntoutuslakina. Se tuli voimaan vuonna 1947. Kyseessä oli rajatulle erityisryhmälle tarkoitettu laki, jonka tarjoamiin etuuksiin kuului lääkintähuolto, koulutus ja työhuolto.

1950-luvulla kuntoutus nähtiin toimintana, joka johti sairasvuoteelta työelämään ja ehkäisi pysyvää työkyvyttömyyttä. Se vakiintui ehkäisevän terveydenhuollon ja sairaanhoidon rinnalle terveydenhuollon kolmanneksi tehtäväksi. Seuraavien vuosikymmenten aikana eri palvelujärjestelmät loivat omat kuntoutusta koskevat säädöksensä.

Kansaneläkelaitoksen kuntoutustoimintaa toteuttamaan perustettiin 1960-luvulla erillinen kuntoutusosasto, minkä jälkeen Kansaneläkelaitoksen kuntoutus alkoi nopeasti laajentua. Vuosikymmenen alussa kehitettiin työeläkejärjestelmä ja samanaikaisesti sisällytettiin tapaturma- ja liikennevakuutusjärjestelmiin kuntoutusetuuksia.

Osaksi yleisiä palvelujärjestelmiä

Kuntoutus integroitui yleisiin palvelujärjestelmiin - osaksi yleisiä sosiaali-, terveys-, työvoima- ja koulutuspalveluja 1960-luvulta lähtien. Lääkinnällinen kuntoutus sisällytettiin vuoden 1972 terveyshuoltolakiin.

1980-luvun puolivälissä Invalidihuollon lääkintähuolto siirtyi osaksi yleistä terveydenhuoltojärjestelmää. Samoihin aikoihin pantiin vireille muun muassa vammaisten lasten erityisopetuksen, kehitysvammahuollon palvelujen ja päihdehuollon palvelujen integrointi yleisiin palveluihin. Myös vammaispalvelulaki säädettiin 1980-luvulla. Integraatiokehityksen viime vaiheisiin kuului työkykyä ylläpitävän toiminnan sisällyttäminen työterveyshuoltolakiin, osaksi työterveyshuollon lakisääteistä toimintaa.

Kuntoutujan asemaan parannuksia

Kuntoutujan asemaa haluttiin parantaa 1990-luvun uudistuksissa. Lisäksi työmarkkinajärjestöjen sopimus työkykyä ylläpitävästä toiminnasta tarjosi 1990-luvun alkaessa työpaikoilla hyvän perustan varhaiskuntoutustoiminnan toteutukselle.

2000-luvulla kumottiin viimeinenkin invalidihuoltolain osa eli suojatyösäännökset sosiaalihuoltolakia uudistettaessa.

Laajentumiskehitystä

Laajenemiskehitys on havaittavissa kuntoutuksessa, joka on ollut vuosien varrella jatkuvassa muutoksen tilassa. Tietyn suppean erityisryhmän palvelut ovat muuttuneet miltei kaikkia kansalaisryhmiä kiinnostavaksi ja koskettavaksi toiminnaksi.

Aila Järvikoski ja Kristiina Härkäpää näkevät suomalaisen kuntoutuksen historiassa neljä erilaista laajentumistapaa:

1) Ensimmäinen on yleinen laajentuminen, jolla tarkoitetaan kuntoutettavien määrän kasvua ja käytettävissä olevien varojen lisääntymistä.
2) Toinen on kuntoutuksen sairaus- ja vammakäsityksen laajentuminen. Kuntoutuksen piiriin otetaan uusia sairauksia tai uusia tiloja määritellään sairauksiksi. Muun muassa mielenterveydenhäiriöt on otettu kuntoutuksen piiriin.
3) Kolmas on strateginen laajentuminen ehkäisevien tavoitteiden ja varhaiskuntoutuksen suuntaan. Tätä perustellaan erityisesti tarkoituksenmukaisuus- ja kannattavuusnäkökohdilla.
4) Neljäs on laadullinen laajentuminen eli kuntoutuksen käynnistämisperusteiden laajentamista lääketieteellisistä kriteereistä sosiaalisiin tekijöihin.

Kohti asiakaslähtöisyyttä

Kuntoutusparadigma on muuttunut vähitellen. Vajaavuus- ja asiantuntijapainotteisesta lähestymistavasta on siirrytty kohti valtaistavaa tai ekologista paradigmaa.

Uusi kuntoutusparadigma korostaa asiakaslähtöisyyttä, asiakkaan aktiivisuutta ja osallistumista tukevaa toimintatapaa, jossa auttamis- ja tukitoimet tuodaan lähelle kuntoutujan arkielämää, työtä ja elinympäristöä.


Lähteet:
Järvikoski A & Härkäpää K: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy, Helsinki 2011.
Puumalainen J: Kuntoutuksen historiaa. Teoksessa: Rissanen P, Kallanranta T & Suikkanen A (toim.) Kuntoutus. Duodecim. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2008.

Lisätietoja:
Pyyny H: Käsiteanalyysi sanasta rehabilitaatio. Kuntoutus-lehti 2/2011, s. 29-35.